Featured Slider

Ystäväkirja 2019

Ihanaa huhtikuun alkua tyypit! Mietin, että mikä olisi tarpeeksi kevyt aloitus tälle kuukaudelle ja sitten törmäsin Mikaelan blogissa ystäväkirja-haasteeseen. Mun mielestä oli aivan huippuhauskaa täytellä kavereiden ystäväkirjoja silloin lapsena ja mulla itsellänikin oli vaikka kuinka monta erilaista. Jos en ihan väärin muista, niin ala-asteella jokaisen vuoden alussa piti hankkia uusi. Mutta mennäänpä nyt vuoden 2019 vastauksiin, joita tällä kertaa raapustelee pian 25-vuotta täyttävä nainen. 

P3219937 Nimeni on Tytti-Kaarina Myöhänen

Syntymävuoteni on 1994

Perheeseeni kuuluu 1,5-vuotias Kleinspitz Jasu, äiti & isäpuoli, iskä & äitipuoli, 4 pikkuveljeä ja 2 pikkusiskoa. Maailman ihanimpia kaikki ♥

Joskus minusta tulee iso. Tää oli mun vakkarivastaus ystäväkirjoissa silloin pikkutyttinä. Menköön se vielä tänäänkin!

Rakastan fiilistelyä. Voisin fiilistellä oikeastaan ihan kaikkea ja koska vaan. Mikään ei oo parempaa, kuin laittaa hyvät musiikit soimaan ja sukeltaa täysin sellaiseen omaan kuplaan. 

Vihaan tiskaamista.

Haaveilen tulevasta kesästä ja siitä, että pääsen viettämään paljon aikaa ihanien ihmisten kanssa! Sekä täydellisestä vaatekaapista.

P3219954

Minua pelottaa, että joku mun läheinen kuolee.

Täydellinen mies - onko sellaista? Mutta mielellään kelpuuttaisin sellaisen hieman rosoisen tyypin, joka jaksaa mun hölötyksiä, tykkää rapsutella koiria ja viihtyy mun lempi-ihmisten seurassa. Ja tietenkin, ostaa mulle suklaata.

Kirja tai elokuva, joka aiheuttaa edelleen väristyksiä on Fast & Furious 7. Käytiin katsomassa se kavereiden kanssa silloin kun olin vaihdossa ja muistan vieläkin, kuinka kaikki jäbät vain tuijotti, että me tytöt ruvettaisiin itkemään siinä lopussa :-D Mutta tän leffan soundtrackia tuli kuunneltua tosi paljon vaihtovuonna, joten ihan senkin takia valitsen kyseisen elokuvan tähän kohtaan.

Parin viinilasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifysta Paramorea, Bullet For My Valentienea, Papa Roachia ja Five Finger Death Punchia. Ja laulan kurkku suorana, tottakai!

Noloin tv-ohjelma, mistä pidän on Keeping up with the Kardashians. Tiedän niistä ihmisistä oikeastaan kaiken, mitä tavallinen tallaaja voi tietää...

Salainen taitoni on tavaroiden mahduttaminen mahdollisimman pieneen tilaan. Ette uskokaan, paljonko tavaraa pieneen käsilaukkuun mahtuu! Tai kuinka monta paria sukkia saan ängettyä kumisaappaan sisälle muutossa.

Salainen paheeni on kynsien repiminen. En tiedä kuinka salainen se tosin on, kun kynnet näyttää joka päivä aivan kamalilta :--D

P3219951 P3219949

Itkettää kertoakin, mutta itken aina kun jossain leffassa tai sarjassa joku menee naimisiin! Tulee heti tippa linssiin, kun ihmiset on niin aidosti onnellisia. Siis niin aidosti, kuin elokuvissa voi olla.

Haluan osata pitää kodin siistinä ja tehdä ruokaa! Musta olisi ihanaa olla kunnon kodin hengetär. Ainut vaan, että kokkaaminen on tylsää ja oon liian laiska siivoamaan enemmän kuin kerran viikossa. Joten mun lattiat onkin jatkuvasti täynnä koirankarvoja ja vaatekasoja, ja syön riisiä kanakastikkeella.

Kahta en vaihda ja ne ovat sotkunuttura ja bändihupparit.

Hymyilen kun näen koiria. Tai vauvoja. Tai koiravauvoja! ♥

Lempiherkkuni on SUKLAA!!!

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: joskus tarpeeksi hyvä riittää.

Itse neulottu vaate - uhka vai mahdollisuus?

P3289981
Viime aikoina mun feediin eksynyt jos jonkinmoisia itsetehtyjä neuleita, pipoja, kodin tekstiilejä sekä tietenkin niitä vanhoja tuttuja villasukkia. Mikä mua tässä yllätti, on se, että työmäärän kauheistelun sijaan mä olen alkanut pohtimaan, että osaisinkohan itsekin tehdä jotain yhtä hienoa omin käsin. Aiemmin upean neulostyön nähdessäni mä vaan mietin, että miten ihmeessä kukaan osaa tai edes jaksaa tehdä noita. Olen luonteeltani todella kärsimätön, mikä näkyy muun muassa siinä, että mun on saatava kaikki projektit aina mahdollisimman nopeasti loppuun. Mikäli se ei ole mahdollista, niin asetan erinäisiä välietappeja, joiden kohdalla voin tuntea suorittaneeni jotain konkreettista. Tästä syystä myös kaikki isommat käsityöproggikset on jääneet sivuun, sillä pelkään niiden jäävän kesken kyllästymisen iskiessä vasten kasvoja.

Otin joulukuussa kuitenkin askeleen epämukavuusalueelle ja kävin ostamassa viisi lankakerää. Niistä väsäilin pieniä joululahjoja (jälleen kerran blogien inspiroimana) ja jäipä mulle vielä yksi kerä kevään neulontahetkiä vartenkin. Se kerä on tullut jo kulutettua ja kävin tällä viikolla ostamassa Snurre-lankakaupasta hieman lisätarvikkeita seuraavaan projektiin. Aloitin nimittäin tiistaina neulomaan itselleni pipoa! Se kuulostaa juuri sopivan simppeliltä lähtökohdalta, jonka lopussa pääsen harjoittelemaan myös niitä jännittäviä kavennuksia. Valitsin tähän projektiin Katia Merino Sport -lankaa värissä 53 Khaki. Tähän mennessä oon kyllä ollut hyvinkin yllättynyt siitä, miten tasasta jälkeä oon saanut aikaan.

P3289983 P3289978
Mä oon luonteeltani myös hyvin kunnianhimoinen ja se on ajanut mua myös selailemaan erilaisien villapaitojen sekä neuleiden ohjeita astetta tarkemmin. Musta olisi aivan ihanaa tehdä ensi syksyksi yksi tai kaksi villapaitaa aivan itse, sillä syyspukeutuminen on mun ehdoton suosikkiaika. En kuitenkaan raaski aina ostaa niitä kaikista ihanimpia villapaitoja kaupasta, sillä niistä saa monesti pulittaa jo useamman kympin enemmän kuin olisin valmis maksamaan. Nyt mulla olisikin siis loistava hetki opetella neulomaan, jotta saisin syksyyn mennessä itselleni jonkin ihanan villapaidan tehtyä. Erityisen ihania ohjeita oon bongannut Fashion Statement -blogista!

Ajatus itse neulotusta villapaidasta houkuttaa myös senkin takia, että saisin tehtyä juuri sellaisen vaatteen kuin haluan. Sen myötä myös vaatteen käyttömäärät kasvaisivat ja jaksaisin myös todennäköisesti huolehtia siitä paremmin. Ja hei, olisihan se nyt aika mahtavaa käyttää täysin uniikkia vaatetta, jota ei ole kellään toisella!

Kysymys kuuluukin siis, onko se villapaidan neulominen uhka vai mahdollisuus?

Miltä tuntuu kun keho suorittaa elämää autopilotilla?

IMG_9533
Mulla on monesti sellaisia kausia, kun suoritan elämää eteenpäin kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen, mitä oikeasti teen tai missä olen. Esimerkiksi viimeisen parin viikon aikana olen hyvin monena päivänä tietänyt olevani fyysisesti jossain paikassa tekemässä jotain asiaa, mutta tiedostamatta sitä kunnolla. Helmikuussa opin, että sitä kutsutaan dissosiaatioksi. Saatan siis ymmärtää, että okei, nyt ollaan töissä, kaupassa, lenkillä tai missä ikinä ollaankaan. Mutta en tiedosta sitä kunnolla. Tavallaan musta tuntuu, että seuraan itseäni jostain muualta ja katson kuinka suoritan elämää. Tiedätkö, vähän kuin seuraisit telkkarista jotain sarjaa ja katsot, kuinka ihmiset tekee siellä asioita? Tuolloin mä kykenen kyllä toimimaan täysin normaalisti ja käymään töissäkin. Eipä sitä oikeastaan ulospäin huomaa ollenkaan, että mä en ole niin sanotusti paikalla. Lentäähän ne lentokoneetkin eteenpäin, vaikka homma toimisi täysin autopilotilla. Kaikista jännintä tässä on se hetki, kun tajuaa sen olevan ohi. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa ymmärrän, että "ei hitsi mä olin taas kauan poissa". Mulla se hetki koitti viimeksi maanantaina.

Heräsin maanantaina aamulla ja huomasin herääväni pitkästä aikaa kunnolla. Vähän kuin olisin herännyt eloon uudestaan! Niin hurjalta se tuntuu. Silloin pystyy aistimaan asiat aivan eri tavalla, keskittymään kunnolla omaan tekemiseen ja ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu. Vasta siinä kohtaa ymmärrän myös sen, että en ole ollut aivan täysillä läsnä viime aikoina. Ja vaikka kuinka haluaisi lähteä sopimaan kalenterin täyteen kivoja menoja, niin oon oppinut, että se ei todellakaan kannata. Nyt mä siis vaan fiilistelen elämää ja teen asioita väljällä aikataululla. 

IMG_9497 IMG_9501
Monesti nuo dissosiaatiojaksot kestää useamman viikon kerrallaan ja niitä ilmenee mun kohdalla erityisesti silloin kun oon stressaantunut. Silloin pistän itseni autopilotille ja jatkan suorittamista. Välillä ne saattaa kuitenkin olla lyhyempiä hetkiä, jolloin tiedostan sen tapahtuvan. Näitä saattaa tapahtua esimerkiksi intensiivisen työpäivän jälkeen bussissa, silloin kun olen ollut pitkään yksin tai ihmispaljouden keskellä kaupungilla. Tuolloin koitan herätellä kehoa ja mieltä liikuttamalla kroppaa sekä keskittämällä kaikki ajatukset johonkin konkreettiseen asiaan. Välillä se toimii ja palaan takaisin maanpinnalle nopeasti, mutta joskus siitä huolimatta käynnistyy taas pidempi useamman päivän dissosisaatiojakso.

Halusin tulla kertomaan tästä teille ihan vaan sen takia, jos siellä ruudun toisella puolella sattuu olemaan sellainen tyyppi, jolle nää fiilikset on myös tuttuja. Halusin, että just sä tiedät jonkun muun ymmärtävän miltä susta saattaa tuntua. Tätä hommaa on todella vaikea pukea sanoiksi, mutta toivottavasti sä ymmärsit edes jotain mun epämääräisistä höpinöistä. Mä juttelen näistä aiheista mielelläni lisää, joten kysymyksiä saa pistää tänne blogin kommenttikenttään tai vaikkapa Instagramin viesteihin. Ja Instastahan mut löytää tosiaan nimellä @tyttikaa. Nyt mä pistän uuden jakson Aikuiset-sarjaa pyörimään Yle Areenasta ja jatkan mun Ben & Jerry's jätskipurkin tyhjennystä. Ihanaa viikkoa just sulle!

Kuvat viime kesältä: Pinja Finell