SOME

30.11.2018

Eksyin puolivahingossa takaisin

Pitkästä aikaa edessä on Bloggerin tyhjä tekstikenttä ja tällä kertaa se ei tunnu ahdistavalta. Oikeastaan mä olen jo pari päivää kaivannut takaisin bloggaamisen pariin. Hassua, kuinka noin kuukausi sitten kaikki tää tuntui aivan liian uuvuttavalta ja stressaavalta, mutta nyt kirjoittaminen on oikeastaan kutkuttelevan kivaa. Mä huomaan, että mun kroppa ja mieli kaipasivat selvästi tilaa hengittää. Tilaa keskittyä omiin juttuihin, jotka sillä hetkellä tuntuivat kaikista tärkeimmiltä. Bloggaaminen ei siihen kategoriaan valitettavasti ylettynyt. Vielä noin viikko takaperin keskustelin kaverin kanssa smoothien äärellä siitä, kuinka blogin kirjoittaminen alkoi tuntua toiselta työltä päivätyön rinnalla. Ja sen sitä ei ole koskaan pitänyt ollakaan. Joten tauko tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tosin olin varma, että se kestäisi ainakin kolme kuukautta, ellei enemmänkin. Mutta oikeastaan jo pelkkä päätös siitä, että saan olla bloggaamatta niin kauan kuin haluan, tuntui riittävältä.

Helsinkisunset
Jotta tämä kaikki pysyy ihanan kepeänä ja inspiroivana harrastuksena, en halua ottaa mitään paineita aikatauluista tai viikottaisista postauksista. Kirjoitan juuri silloin kun se tuntuu hyvältä. Se saattaa pitää sisällään kolmen päivän tekstiputkia ja kuukauden kirjoitustaukoja. Mutta se sopii just mulle.

En tiedä löytyykö täältä niitä tyyppejä, jotka lukivat mun aamuyöllä kirjoitettuja parin lauseen mittaisia postauksia vuonna 2009. Jos löytyy, niin nosta käpälä pystyyn, olisi hauska tietää! Joka tapauksessa mä haluan, että mun blogi palaa asteittain tuohon samaan ajatusmaailmaan kuin silloin. Eli postaillaan just silloin kun siltä tuntuu ja just siitä mitä halutaan. Joskus iltaisin mä naureskelen sille ajatukselle, että se 15-vuotias tyttö oli aika samanlainen kuin mä olen tänä päivänä. Tosin onneks ne viivakulmakarvat jäi sinne teinivuosille...